lomaa erasmuksesta, kiitos!

Vajaat kolme päivää reissussa tuntuvat viikolta. Ainakin väsymyksen määrässä. Ja hauskuuden.
Lauantaina minä ja Agata junailtiin fiinisti IC-junalla Nürnbergistä Heidelbergiin. Agatalla on alennuskortti, jonka mukana tuli vielä tarjous, että hän sai ottaa yhden ihmisen ilmaiseksi mukaan yhdelle meno-paluu -matkalle. (Saksalaisten junamatkojen hinnoittelu on niin monimutkaista, että voisin kirjoittaa siitä vaikka kuinka paljon, mutta ketään ei ehkä niin paljon kiinnosta.) Niinpä pääsin ensimmäistä kertaa täällä muun kuin paikallisjunan tai kolisevan tsekkiläisen junan kyytiin. Kyllä kelpasi.

Heidelbergissä kohtasimme Mariannan (Puola), Carinan (Suomi), Bernadettan (Puola) ja Gonzalon (Uruguay), jotka olivat liftanneet perjantaina Würzburgiin Afrikka-festareille ja sieltä lauantaina Heidelbergiin. Asemalta suuntasimme suoraan puolalaisen Eramus-opiskelijan Kasian (Mariannan kaveri) luo. Upouusi opiskelija-asuntola sijaitsi ihan Neckar-joen rannalla. Siellä pitikin hengailla jonkun aikaa, kun kaikki seikkailijamatkailijat siisiytyivät.

Samantyylinen odottelu jatkui vähän väliä melkein koko matkan. Isolla porukalla on hankala matkustaa. Kulttuuri- tai oikeastaan elintasoerot tekevät sen vielä vaikeammaksi. Puolalaiset eivät syö (tai juo) ravintoloissa eivätkä maksa köysiradasta (vaan kävelevät). Supermarketissa meni siis lauantaina myös aika kauan, koska piti ostaa ruokaa kolmelle päivälle. (Helluntain jälkeinen maanantai on täällä pyhäpäivä.) Se oli tosin onni, koska siellä tapasimme vielä Kasian puolalaisen (!) kaverin Maciekin ja kävi ilmi, että hänellä on viiden huoneen asunto vain itselleen, kun italialaiset kämppikset olivat lähteneet jo Italiaan. Niinpä Kasian lattia (minun osaltani) ja teltta (Carinan, Bernadettan ja Gonzalosin osalta) vaihtuivat sänkyihin Maciekin luona. Vieraanvaraisuuden puutteesta puolalaisia ei todellakaan voi syyttää. Sitä supermarket-ostoksista valmistettua pastaakin lapettiin lautaselle vielä kieltojen jälkeenkin. Ihan kuin mummon luona!
























Sunnuntaina yritimme olla edes vähän turisteja ja kiipesimme ja ajoimme ylös Königstuhl-kukkulalle (550 metriä merenpinnasta). Alkuviikon helle oli muisto vain, hellemekko valitettavasti ei. Ylhäällä tuli vähän kylmä. Seurassa oli myös aiemmin mainitun Ansbachin Ullan tyttö Anneli, jota en ollut nähnyt vuosiin. Annelin ja poikaystävänsä Arthurin (eli Artturin) kanssa kävin myös puolalaisilta salaa ravintolassa syömässä. Heh. (Olimme aikaisemmin päivällä käyneet pitkän keskustelun rahankäytöstä ja elintasoeroista ja päätyneet siihen, että ei ole kenenkään vika, että minulla on varaa ostaa 10 euron farkut, kun muuten jäätyisin, ja heillä ei. Se vain on niin. En kuitenkaan halunnut käydä tätä paikoin kiivasta keskustelua uudestaan.) Anneli ja Artturi asuvat vanhassakaupungissa ihanassa valoisassa 1700-luvun kaksiossa. Se oli aikalailla Maciekin lähiöasunnon vastakohta, mutta molemmissa sain nauttia vieraanvaraisuudesta.

Tänään junailin yksin kotiin lähijunilla. Yksin matkustaminen teki hyvää. Torkuin vaan ja katselin maisemia. Alkumatkasta junarata seuraili koko ajan Neckarin uomaa. Nyt ajattelin ottaa aika rauhallisesti tämän viikon. Pitäisi tehdä esitelmä Brechtin lyriikasta ja toinen Saksan muslimeista. Lisäksi majoituksen etsintä Kroatiasta jatkuu yhä. Mitäs sanotte tästä:

The apartments of family Bilic are placed in Bilice-Stubalj, near Sibenik. From a big terrace on the floor of the house there is a peaceful view on Prokljansko Lake and place. You can swim along the road (of light traffic) in front of the house or on beaches of concrete and rocks which can be reached in few minutes' walk. The owners will gladly offer dinner and fruit and vegetables from their garden or take them fishing on Vransko Lake (freshwater fish) or here - on Prokljansko Lake (sea fish).

suunnitelmia

Kotona käynti teki hyvää. Enkä parempaa vierailua voi kuvitellakaan. Iloisia uutisia ja ihania ihmisiä. Grillausta, saunomista ja krokettia. Vaaleanvihreitä koivuja ja valoisia öitä.

Paluu tänne sujui kuitenkin suht kivuttomasti. Tosin helle on päivisin vähän raskasta. Lämpimät (mutta pimeät) illat sen sijaan sopivat oikein hyvin.


Saksan puhuminen tuntuu vain viikon tauon jälkeen kovin vaikealta. Väärinymmärrykisäkin syntyy enkä jaksa niitä aina oikoa. Mutta eiköhän se taas tästä.

Suunnitelmissa on ehkä matkata viikonloppuna Heidelbergiin ja ehkä myös Kölniin. Kaikki on kuitenkin vielä omalta osaltani auki. Marianna ja Agata yöpyvät Mariannan kaverin luona ja Carina ja Bernadetta teltassa. Minä odotan, että Barbara päättäisi tulostaan, jotta voisin varata meille kahdelle hostellin. Lisäksi pitää vielä käydä rautatieasemalla kyselemässä junalipuista, koska niistä ei muuten saa mitään tolkkua. Ensi viikko on melkein kokonaan lomaa, joten olisi ihan mukava lähteä käymään jossain.

Heidelbergin lisäksi olen suunnitellut Kroatian matkaa vähän pidemmälle. Meille on nyt varattu yösija täältä kolmeksi ensimmäiseksi yöksi. Eilen illalla lähetin tiedustelun myös tänne, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut vastausta.

Enää vähän reilut kaksi viikkoa, niin Kimmo tulee tänne. Odotan kovasti, että pääsen esittelemään kaikkia paikkoja. Kaikki ihmiset Kimmo pääsee/joutuukin tapaamaan heti ensimmäisenä iltana, jolloin on italialaissaksalaisen Carlon synttärit. Juhlapaikkana toimii vanha ratikka, jonka Carlo on vuokrannut pariksi tunniksi.

viisuja ja vanhuksia

Eiliset viisuilut oli lopulta aika vaisut. Toiset suomalaiset oli Münchenissä (petturit!), mutta sain kuitenkin koottua ihan hyvän porukan. Maija ja Laura Latviasta, Agata Puolasta, Katka Slovakiasta, Barbara ja Karol Brasiliasta. Barbaralle selvisi vasta matkalla, että olemme menossa katsomaan televisiosta emmekä konserttia. Heh.

Menimme ajoissa Mojito Bariin, jossa viisuja piti näytettävän. Ovet telkkarilliseen tilaan aukenivat kuitenkin vasta 3 minuuttia yli yhdeksän, joten missasimme Lordin. Odotin screeniä, mutta sain kaukana katonrajassa olevan telkkarin. Kun väkeä tuli lisää, äänistä ei kuulunut mitään. Saksalaisia kisat eivät kiinnostaneet pätkääkään. Mutta hyvältä se touhu näytti ulkomaillakin. Ei tarvinnut hävetä. Ja Katka sanoi moneen kertaan, että Mikko Leppilampi oli komea. Puolivälissä iltaa Maija paljasti, että oli osallistunut pari vuotta sitten Latvian euroviisukarsintoihin ja sijoittunut kolmanneksi! Eli joukossa oli ainakin yksi innokas minun lisäkseni.

Kaikkinensa ilta oli kuitenkin oikein hyvä. Tosin kivanoloisessa karaokebaarissa palvelu oli niin tylyä, että päätimme brasilialaisten kanssa lähteä kotiin. (Jos joku valittaa suomalaisesta palvelukulttuurista, niin tervetuloa tänne katsomaan, miten ollaan oikeasti töykeitä!) Juttelin Fabion kanssa Brasilian politiikasta. Karol taas kertoi ihmettelevänsä jatkuvasti, miksi saksalaiset eivät ole ystävällisiä ja onnellisia. Asiat ovat täällä niin hyvin. Kaduilla ei tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi ja ryöstetyksi. Valtio pitää ainakin jotenkin huolen niistä, joilla ei ole työtä. Joka päivä ei tarvitse törmätä hurjaan köyhyyteen. Niinpä. Sen jälkeen hän kehui suomalaisia ihaniksi. Kuulemma meidän kanssa hän kokee samanlaista yhteyttä kuin latinojen. Hassua.

Tällä viikolla olen saanut lähes yli annostuksen natsiasioita. Valon juttua varten kävin kaksi kertaa natsiajasta kertovassa Doku-Zentrumissa (hihi). Perjantai ja lauantai kuluivat aihetta käsittelevässä seminaarissa. Tunnen viisastuneeni paljon ja ehkä ymmärrän, miksi niistä asioista pitää vieläkin jauhaa. Kuulemma vieläkin on ihmisiä, joiden suusta kuulee lauseita, kuten "ei se ollut niin huonoa aikaa" ja "olihan se kamalaa, mutta...". Opin, että kyse ei ilmeisesti ollut mistään massasuggestiosta tai saksalaisten tottelevaisesta kansanluonteesta, vaan suurin osa saksalaisista hyötyi natsien politiikasta. He saivat työtä, pääsivät lomailemaan, rikastuivat, kokivat yhteishenkeä. Mitä siitä, jos se tapahtui kierojen riistäjäjuutalaisten kustannuksella.

Espanjalainen Noemi kysyi perjantain istunnon lopuksi, että miten paljon uusnatseja Saksassa nykyään on. Luennoitsijat selittivät sitten, että on paikkoja, joihin ulkomaalaisten ei kannata mennä ja joissa jo pelkkä vieras aksentti voi olla vaaraksi ja niin edelleen. Lopulta Noemi kertoi syyn kysymykselleen: häneltä on ulkomaalaisen ulkonäkönsä perusteella evätty pääsy moniin diskoihin. Minä olin järkyttynyt. Elise kertoi, että Belgiassa moinen on ihan tavallista.

Toinen järkytyksen aihe oli Süddeutsche Zeitungin artikkeli, jonka mukaan Saksassa on ainakin 100 000 laitonta itäeurooppalaista työntekijää, jotka huolehtivat vanhuksista, kun hoitopaikkoja ei ole tarpeeksi. Ongelma on tiedossa, mutta valtio ei siihen puutu, koska se on halvin ratkaisu. Että näin.

"ich bin finnische journalistin, wir machen hier einen artikel..."

Huomasin, että mulla on vieläkin salmiakkia jäljellä. Pitää syödä ne pois, niin voin tuoda Suomesta lisää. Ollaan suunniteltu Mariannan ja Barbaran kanssa iltaa, jonne kaikki tois omista maistaan herkkuja. Luulen, että salmiakit jää mun syötäviksi. Se ei haittaa yhtään.

Olen parantunut, mutta vielä antibioottikuurilla. Kävin perjantaina lääkärissä. En tiedä tarkalleen, miten systeemi täällä toimii, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, niin voin valita, minkä tahansa lääkärin ja yksityinen sairaskassa maksaa kulut. Soitin siis läheiselle yksityislääkärille ja vastaanottoapulainen sanoi, että sinne sopii tulla. Olin paikalla yhdeksältä, minua ennen odotushuoneessa oli ehkä kuusi ihmistä. Lääkäri saapui paikalle puoli kymmeneltä. Oma vuoroni oli lopulta yhdeltätoista. Tutkimus kesti viisi minuuttia. Byrokraattiset selvittelyt sen jälkeen vielä melkein tunnin. Sairaskassasta sanottiin, että minua ei ole olemassa, vaikka minulla oli paperi, jossa luki, että he ovat vakuuttaneet minut. (Vakuuttaminen tapahtui lukukauden alussa näyttämällä EU:n sairasvakuutuskorttia.) Lopulta sain kuitenkin reseptin.

Ammatillinen itsetuntoni on kasvanut sitten edellisen päivityksen. Onnistuin löytämään omin avuin paikallisen valokuvaajan. Tosin en sitten valinnut häntä, vaan Eevan (suomalaisen valokuvaajan) ehdottoman. Mutta kuitenkin. Ja nyt olen tehnyt töitä paikallisen kuvaajan kanssa, soitellut toimittajana paikkoihin ja haastatellut ihmisiä saksaksi. Vitsit. Nyt pitäisi enää kirjoittaa hyvä juttu.

Eilen oli siitä harvinainen päivä, että nautin luennoista. Ensin siirtolaispolitiikka oli kiinnostavaa ja tavallisesti jäyhä luennoitsija vitsaili paljon. Sen jälkeen islam-kurssilla parikymppinen turkkilaistaustainen muslimimies kertoi suhteestaan Koraaniin ja uskontoonsa todella kauniisti ja kiinnostavasti. Lopuksi hän luki pätkän Koraania arabiaksi. Se oli kumman meditatiivista. Kuului sarjaan kokemuksia, joita ei Suomessa niin helposti kerry.

Tänään on ollut ensimmäinen kunnon sadepäivä. Välillä sataa ihan kaatamalla. Se tekee kyllä hyvää, kuukauden kuivuuden jälkeen.

tarinoita sängyn pohjalta

Neljän tunnin päästä olisi ollut lento Budapestiin. Eilen iski kuitenkin pahin flunssa varmaan vuosiin, joten nyyhkien päädyin toteamaan, että joudun hylkäämään Ainon ja Évin ja jäämään Nürnbergiin sängyn pohjalle. Kaikki ovat onneksi olleet supersympaattisia ja huolehtineet yli tarpeen. Äidin, Kimmon ja Ullan kanssa olen puhunut puhelimessa. Ulla neuvoi oikeat lääkkeet. Apteekin täti oli ystävällinen ja antoi kaupan päällisiksi nenäliinoja. Kaupassa saksalainen setä päästi mut jonossa edelleen. Tänään alakerran jenkki-Stephanie kävi kutsumassa syömään amerikkalaisia pannukakkuja (en tosin jaksanut mennä). Yläkerran belgiatar Elise lupasi lainata leffoja, jos tylsistyn. Marianna kirjoitti: "Es tut mir Leid! Mach aber keine Sorgen, weil du viel schöne Vappu in deinem Leben noch haben wirst!" (Eli älä murehdi, tulee vielä paljon kivoja vappuja.)

Puoli tuntia sitten aloin vielä Kimmon käskystä selvittää, voiko lennoista enää saada mitään hyvitystä. No, kävi ilmi, että ne voi vaihtaa. Ja hupsista vaan, varasinpa siinä puhelimessa sitten lennot Suomeen! 175 euroa pitää tosin maksaa lisää, mutta senhän saan jo melkein yhdestä Valon jutusta. (Jos ne vielä mut muistavat.) Lennähdän siis mummon 75-vuotissynttäreiksi kotiin. 16.-20.5. Sopivasti sattuu joku luentovapaakin tuolle viikolle. Hurraa!

Huomenna olen ollut kuukauden täällä. Siinä ei kyllä ole ehtinyt yhtään tottua mihinkään. Arkea ei ole oikein syntynyt, vaikka käyn luennoilla. Ihmiset on vielä kovin vieraita, vaikkakin kivoja. Luultavasti se menee niin, että kun tottuu, niin pitää lähteä takaisin. Mutta ei se mitään.

Radio Helsingiltä tulee taistolaislauluja. "Voi murhamiesten Saksa!" Taidankin mennä lukemaan artikkeleita siitä, miten perheissä suhtaudutaan vanhempien ja isovanhempien natsitekoihin. (Käytännössä tarinat muuttuu ja pehmenee sukupolvelta toiselle. Vaikka aikalaiset oliskin rehellisiä toimistaan, ei lapset ja lapsenlapset halua/pysty uskomaan sellaista omista rakkaistaan. Natsiaika tuomitaan kyllä rankasti, mutta vain yleisellä tasolla. Omien perheenjäsenten osallisuutta siihen ei kyetä näkemään.

Kun torstaina tasapainottelin yhdentoista Kolmatta valtakuntaa käsittelevän kirjan kanssa kirjastosta kopiokoneelle, niin mietin, että eiköhän menneisyyttä ole täällä tilitetty ja kaiveltu ihan riittävästi. Toisaalta, tänäänkin on kuulemma kaupungilla uusnatsien mielenosoitus. Sain vastamielenosoituksen flaijerin viikonloppuna. Että kai ne on edelleen ajankohtaisia asioita.)