Täältä tullaan, Uppu ja muut!

Huh, kyllä nyt on kuurattu joka paikka. Tiskipöydän alta ja vaatekaapin päältä. Sain puhtia siivoukseen, kun kuulin, miten tiukka hausmeister oli ollut tarkastaessaan yhden amerikkalaistytön kämpän. Tosin Elise totesi, että "Nicole ja siivoaminen eivät ehkä ihan kuulu yhteen".

Äiti ja Viivi viipyivät lauantaista tiistaihin. Ehdittiin Müncheniinkin. Siellä nähtiin muun muassa surffareita (ks. kuvakansiosta) ja pianoa soittanut katumuusikko. Absurdeinta oli Englischer Gartenin kiinalainen torni, jolta odotettiin rauhaa ja no, kiinalaista ilmapiiriä. Mutta sen alla olikin iso biergarten ja itse tornissa saksalainen torvisoittokunta musisoi nahkahousut jalassa. Huh! Muuten kaikkien hehkuttama Englischer Garten ei kovin suurta vaikutusta tehnyt. Puita on ilmeisesti Suomessa tullut nähtyä ihan tarpeeksi.

Eilen hyvästelin Fabion ja se tuntui vähän ikävältä. Siitä ehti tulla ehkä mun suosikki-ihminen täällä. Ei auta kuin alkaa suunnitella Brasilian-matkaa. Hyvästejä en kuitenkaan ehdi liikaa surra, koska iloitsen jo Suomen tyyppien näkemisestä.

Tänään olisi vielä ruokabileet, jonne saisi viedä omia kansallisia herkkuja. Sain tietää niistä aamulla, mikä oli vähän liian lyhyt varoitusaika. Varsinkin, kun eilen lahjoitin astiani tuutorille. Ehkä yritän pelastaa tilanteen ostamalla apteekista salmiakkia.

Nyt lähden metsästämään kokolattiamatonpesukonetta. Kukaan ei tunnu tietävän, kenellä se on. Huomenna aamupäivällä hausmeister tekee tarkastuksensa ja sen jälkeen muutan Saralle yhdeksi yöksi. Pian nähdään!

hiljaiseloa

Päivät kuluvat aika laiskasti. Monet ovat pari viime viikkoa opiskelleet ahkerasti tentteihin, mutta niitä on lähinnä kauppatieteilijöillä. Minä olen suorittanut kurssini esitelmillä ja esseillä. Tai siis toistaiseksi yhdellä esseellä. Toisenkin voisin vielä kirjoittaa, mutta saatan lykätä sen tekemistä Suomeen. Mikään pakko sitä ei ole palauttaa, opintopisteitä on kohtalaisesti muutenkin. Huomenna on viimeinen seminaari-istunto ja illalla Erasmus-jäähyväisbileet.

Äiti ja Viivi tulevat lauantaina, ja sunnuntaina olisi tarkoitus suunnata Müncheniin päiväretkelle. On vähän noloa, jos en ole käynyt siellä, vaikka se on tuossa ihan lähellä. Münchenin lisäksi suunnittelen vielä vierailua Nürnbergin lelumuseossa. Muuten olen varmaan turisteillut tarpeeksi.

Suomeen on kiva palata, mutta tulen kyllä juustojen ja viinien lisäksi kaipaamaan montaa ihmistä. Heidi lähti tänään aamulla Italiaan ja palaa vasta Suomeen-paluuni jälkeen. Niillä jäähyväisillä oli hyvä aloittaa, koska tiedän, että tapaamme jo varmaan syyskuussa Suomessa. Vaikeampaa tulee olemaan ero brasilialaisista ja Elisestä. Slovakialainen Katka tulee onneksi jo elokuun lopussa Suomessa käymään.

Tänään kirjoitin Ainon palkkaamana jutun Erasmuksesta Pohjalaiseen. Se ilmestyy 28.7. Otin myös itse kuvat, mistä olen aika ylpeä.

Tässä Elise ja Heidi:

Viisikko Saksassa - eli suomalaisopiskelijat eväsretkellä halpojen elintarvikkeiden maassa

Annika ja Lauri lähtivät tänään sinivalkoisin siivin takaisin Suomeen. Saatoin heidät lentoasemalle ja hetken oli sellainen olo, että itsekin voisi jo nousta koneeseen. Olen vähän jo toinen jalka Suomessa, vaikka täällä on vielä paljon tehtävää. "Uudet" perunat ja saunominen ja mökkeily houkuttavat. Samoin kuin sanomalehden luku aamiaispöydässä, Riston ja Kaukon keikka Telakalla, piknik ja pulikoiminen Tahmelan rannassa. (Tilaisin elokuuksi täydellisen kesäsään, kiitos!) Niin joo, ja kaikkia ihquja ihmisiä olis kanssa ihan kiva vaihteeksi nähdä.

Melkein viikko noiden aika huippujen tyyppien kanssa oli täynnä herkuttelua, hengailua ja hyviä keskusteluja. Niin häistä kuin Brechtin vieraannuttamis-tekniikan toimivuudestakin. Yhdellä sanalla sanoen koko vierailu oli vaan Parhautta.

Kuvista voi jatkuvan syömisen lisäksi nähdä aika hyvin Nürnbergiä.

Herkuttelusta tuli mieleen, että huolestuttaa kyllä aika paljon, miten totun taas Suomen hintoihin. Täällä ihan mukava paketti brietä maksaa 99 senttiä! Suomessa ostan brietä vain Hulluilta Päiviltä. Tai ainakin tähän asti ostin. Nyt siitä on tullut lähes arkea. Vielä vaikeampaa lienee luopua Aldin ihanasta maustamattomasta jugurtista.

Kyllä hyvä ruoka vain tekee elämästä niin paljon parempaa. Kuten kuvasta näkyy.

die türkische - jeden tag so schnell!

Olen yliopiston tietokoneluokassa ja pitäisi kirjoittaa esseetä Saksan muslimeista. Pakko kuitenkin kertoa, että äsken luennolla laskin (ja tajusin), että olen täällä enää kolme ja puoli viikkoa. Mein Gott! Se tulee menemään äkkiä, koska on esseitä kirjoitettavana ja pari koettakin ja Annika ja Lauri tulee viikoksi (jei!) ja äitikin toivottavasti muutamaksi päiväksi. Viimeisellä viikolla pitää selvitä byrokratioista. Esimerkiksi opintosuoritukset ei mene minnekään sähköiseen rekisteriin, vaan jokaiselta professorilta pitää erikseen käydä keräämässä suorituksesta todistava paperilappu. Huh!

Niin siis varasin lennon 28. päiväksi, joka on lauantai. Pian nähdään!



Viime viikko hujahti melkein kokonaan Berliinissä. On se vaan jännä kaupunki. Ihania kauppoja ja kahviloita ja ravintoloita joka puolella, erikoisia nähtävyyksiä (joihin tutustuminen jäi tosin vähemmälle) ja kiinnostavia ihmisiä. Suomalaisia oli tosi paljon verrattuna siihen, että täällä Nürnbergissä olen kuullut suomea kadulla kerran. (Jos Heidin, Carinan ja mun puhetta ei lasketa.) Lisää kuvia löytyy taas tuon sivussa olevan linkin kautta.



























Loppuun tiivistys siitä, miten typerää Saksan maahanmuuttopolitiikka on ollut.
1. Sodan jälkeen nousukaudella tajutaan, että tarvitaan vierastyövoimaa. Sitä haetaan ensin Etelä-Euroopasta ja sittemin erityisesti Turkista. 1970-luvun alussa ulkomaalaisia on yli 4 miljoonaa, mutta maalla ei silti ole ulkomaalaispolitiikkaa. Saksalaiset olettaa, että kaikki tulijat on nuoria miehiä, jotka palaa kotiin, kun niitä ei tarvita. Niille ei tullu mieleen, että työntekijät ei oo koneita vaan ihmisiä.
2. Kun öljykriisi iskee, astuu voimaan laki, joka (jos olen oikein ymmärtänyt) määrää, että on ensisijaisesti palkattava saksalaisia työntekijöiksi. Tämä johtaa suureen maahanmuuttajien suureen työttömyyteen, heidän lastensa matalaan koulutustasoon ja kaikenlaiseen syrjäytymiseen.
3. Koska saksalainen yhteiskunta on sulkenut heidät ulkopuolelleen, etsivät turkkilaistaustaiset nuoret identiteettinsä islamilaisista järjestöistä. (Tosin tämä koskee vain pientä osaa.)
4. Kansalaisuutta ei myönnetä kuin niille, joilla on saksalaisia esi-isiä. Turkkilaiset ja muut ovat siis oikeudellisesti huonommassa asemassa kuin saksalaiset, vaikka olisivat syntyneet Saksassa. Tämä kansalaisuuslaki päti vuoteen 2000 asti.
5. Kaiken tämän jälkeen turkkilaisia syytetään siitä, että he eivät ole integroineet itseään.
6. Ulkomaalaisia syytetään myös siivellä elämisestä, mutta todellisuudessa he tuovat veromarkkoja enemmän kuin kuluttavat.

Että näin. Toisaalta vikaa on myös toisella puolella. Berliinissä kohtasin todella ärsyttävän maahanmuuttajataustaisen miehen, joka halusi esitellä taikatemppuja. Temput eivät oikein sujuneet ja kun minua ei kiinnostanut, sain kuulla olevani rasisti. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin, etten ole itsekään saksalainen. Kaikki vaaleahiuksiset on rasisteja, piste.

Nyt voisin lähteä etsimään lounaaksi döneriä.

pallukoita

Se olen minä tuolla vedessä.


Pariin viikkoon mahtuu niin paljon, että taidan päätyä Ibitsan blogissa suosittuun listaukseen.

• Kimmo tuli perjantai-iltana. Parin tunnin jälkeen raahasin sen Carlon synttäreille, joita siis vietettiin vanhassa ratikassa, joka ajoi ympäriä kaupunkia. Oli tylsempää kuin miltä kuulostaa, mutta ihan ookoo kuitenkin. Parin tunnin ratikka-ajelun jälkeen suunnattiin yhdelle klubille, joka sijaitsi punaisten lyhtyjen alueella. En tiennyt, että täällä on sellainen! Siellä oli puolialastomia naisia ikkunoissa, ihan suuren maailmaan tyyliin. Kimmo ei ensin huomannut niitä, katseli vain toisella puolella olevaa kaupunginmuuria. Heh.
• Viikonloppu hengailtiin Nürnbergissä, maanantaina kierrettiin natsipaikat turisteina ja nähtiin ihana Tori Amos. Kuvia on.
  
• Tiistaina oli kiire päivä, pidin esitelmän ja piti pakata ja lähteä Stuttgartiin. Lisäksi jouduin ensimmäistä kertaa kohtaamaan saksalaisen byrokratian joustamattomuuden. (Sain MAANANTAI-iltana kirjeen paikalliselta toasilta, että mun pitää toimittaa TIISTAIHIN mennessä joku lappu niille. Soitin niille, että en oo maisemissa, mitä teen. Vastaus: Sitten Teillä on ongelma. Argh! Onneksi Heidi ehti viemään sen lapun mun puolesta.)
• Keskiviikkona lähtö Stuttgartista Zagrebiin, melkein myöhästyttiin koneesta, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä
• Kroatia oli huippu! Kuvat kertonee kaiken oleellisimman.
• Lähtiessä meinattiin taas myöhästyä koneesta, koska kroatialainen lentokenttäbussi lähti 20 minuuttia myöhässä. Se kuski vaan puhui puhelimessa ja hengaili ja me oltiin aivan hermona, että voitaisko jo mennä.
• Keskiviikkona Nürnbergissä mentiin maauimalaan ja onnistuttiin molemmat polttamaan itsemme pahasti. Eihän täällä pohjoisessa aurinkorasvaa tarvitse...
• Torstaina Kimmo lähti ja se oli aika surullista.
• Juhannusaattona oli amerikkalaisen Benin läksiäiset Nürnbergin ulkopuolella, peltojen keskellä. Oli kokko ja kaikkea! Mutta kyllä meillä kaikilla suomalaisilla oli silti vähän koti-ikävä.
• Tänään pitäisi tehdä saksan läksyjä. Huomenna on esitelmä Brechtin runoudesta saksaksi saksalaisille. Parin viikon lomailun jälkeen opiskelu ei oikein houkuttele, joten
• onneksi pääsen keskiviikkona Heidin kanssa Berliiniin! Viivytään sunnuntaihin. Odotan niiiin innolla.
  

Bergkirchweih

Hesari olikin enemmän oikeassa. Moitin turhaan.

Maanantaina koin jotain tosi saksalaista, eli yli 200-vuotiaan bierfestin, Erlangenin Bergkirchweihin. Oli oikein hauskaa, kuten kuvista näkyy. Lisää löytyy linkin "Sohvin kuvat" -kautta.

Tänään pitää hoitaa vielä vähän asioita, kuten ostaa junaliput ja piilarit, ja illalla Kimmo tulee.

"olen ollut pitkään poissa kotoa"

Kummallista uutisointia. Hesarin mukaan G8-mellakoissa loukkaantui 500 ihmistä, joista 433 poliiseja ja kuutisenkymmentä mielenosoittajia. Die Weltin ja Süddeutsche Zeitungin mukaan loukkaantuineita on 1000, suunnilleen puolet poliiseja ja puolet mielenosoittajia. Kakkoskerroksessa asuvan brasilialaisen Saran kaveri oli mukana (rauhallisessa) mielenosoituksessa. Brasilialaisten kanssa on hyvä puhua globalisaatiosta.

Eilen katsottiin muutamien tyttöjen (Katka Slovakiasta, Elise Belgiasta, Sara Brasiliasta, Stephanie USA:sta) kanssa hömppäleffa mun huoneessa ja jutskailtiin vielä melkein kahteen. Oli oikein mukavaa olla vaan eikä lähteä minnekään. Kaikki on sitä mieltä, että Suomi on joku maanpäällinen paratiisi, vaikka kuinka yritän selittää kylmyydestä, kalleudesta, alkoholisteista ja ties mistä surkeudesta. Heh. Opintotuki, naisten asema, luonto ja turvallisuus painavat kuitenkin muiden silmissä enemmän.

Eilen olin tosin niin koti-ikävissäni (syy: Radio Helsingiltä tuli suomalaisia kesäbiisejä ja Hesari kertoi juhlivista koululaisista), että omissa silmissäkin Suomi siinti aika paratiisina. Katselin vielä Ultra Bran videoita, ja vellonta oli valmis. Sadepäivään moinen haikailu sopi kyllä ihan hyvin.

Tänään olen vääntänyt esitelmää Brechtin runoudesta, noin puolet on nyt valmiina. Yritän saada toisen puolenkin tänään kuntoon. Ensi viikolle jää sitten vielä Saksan muslimeista kertovan esitelmän valmistaminen. Ahkeroin nyt, koska kun Kimmo tulee perjantaina, saavat esitelmät jäädä.

Kroatian majoitukset on nyt varattu. Ensin siis Zadarissa tänne:
















Sitten Sibenikissä tänne:

















Ja lopuksi Splitissä yhdeksi yöksi tänne:

















Edit: No nyt Hesari korjasi uutisointiaan. Kesti kyllä tosi kauan.

lomaa erasmuksesta, kiitos!

Vajaat kolme päivää reissussa tuntuvat viikolta. Ainakin väsymyksen määrässä. Ja hauskuuden.
Lauantaina minä ja Agata junailtiin fiinisti IC-junalla Nürnbergistä Heidelbergiin. Agatalla on alennuskortti, jonka mukana tuli vielä tarjous, että hän sai ottaa yhden ihmisen ilmaiseksi mukaan yhdelle meno-paluu -matkalle. (Saksalaisten junamatkojen hinnoittelu on niin monimutkaista, että voisin kirjoittaa siitä vaikka kuinka paljon, mutta ketään ei ehkä niin paljon kiinnosta.) Niinpä pääsin ensimmäistä kertaa täällä muun kuin paikallisjunan tai kolisevan tsekkiläisen junan kyytiin. Kyllä kelpasi.

Heidelbergissä kohtasimme Mariannan (Puola), Carinan (Suomi), Bernadettan (Puola) ja Gonzalon (Uruguay), jotka olivat liftanneet perjantaina Würzburgiin Afrikka-festareille ja sieltä lauantaina Heidelbergiin. Asemalta suuntasimme suoraan puolalaisen Eramus-opiskelijan Kasian (Mariannan kaveri) luo. Upouusi opiskelija-asuntola sijaitsi ihan Neckar-joen rannalla. Siellä pitikin hengailla jonkun aikaa, kun kaikki seikkailijamatkailijat siisiytyivät.

Samantyylinen odottelu jatkui vähän väliä melkein koko matkan. Isolla porukalla on hankala matkustaa. Kulttuuri- tai oikeastaan elintasoerot tekevät sen vielä vaikeammaksi. Puolalaiset eivät syö (tai juo) ravintoloissa eivätkä maksa köysiradasta (vaan kävelevät). Supermarketissa meni siis lauantaina myös aika kauan, koska piti ostaa ruokaa kolmelle päivälle. (Helluntain jälkeinen maanantai on täällä pyhäpäivä.) Se oli tosin onni, koska siellä tapasimme vielä Kasian puolalaisen (!) kaverin Maciekin ja kävi ilmi, että hänellä on viiden huoneen asunto vain itselleen, kun italialaiset kämppikset olivat lähteneet jo Italiaan. Niinpä Kasian lattia (minun osaltani) ja teltta (Carinan, Bernadettan ja Gonzalosin osalta) vaihtuivat sänkyihin Maciekin luona. Vieraanvaraisuuden puutteesta puolalaisia ei todellakaan voi syyttää. Sitä supermarket-ostoksista valmistettua pastaakin lapettiin lautaselle vielä kieltojen jälkeenkin. Ihan kuin mummon luona!
























Sunnuntaina yritimme olla edes vähän turisteja ja kiipesimme ja ajoimme ylös Königstuhl-kukkulalle (550 metriä merenpinnasta). Alkuviikon helle oli muisto vain, hellemekko valitettavasti ei. Ylhäällä tuli vähän kylmä. Seurassa oli myös aiemmin mainitun Ansbachin Ullan tyttö Anneli, jota en ollut nähnyt vuosiin. Annelin ja poikaystävänsä Arthurin (eli Artturin) kanssa kävin myös puolalaisilta salaa ravintolassa syömässä. Heh. (Olimme aikaisemmin päivällä käyneet pitkän keskustelun rahankäytöstä ja elintasoeroista ja päätyneet siihen, että ei ole kenenkään vika, että minulla on varaa ostaa 10 euron farkut, kun muuten jäätyisin, ja heillä ei. Se vain on niin. En kuitenkaan halunnut käydä tätä paikoin kiivasta keskustelua uudestaan.) Anneli ja Artturi asuvat vanhassakaupungissa ihanassa valoisassa 1700-luvun kaksiossa. Se oli aikalailla Maciekin lähiöasunnon vastakohta, mutta molemmissa sain nauttia vieraanvaraisuudesta.

Tänään junailin yksin kotiin lähijunilla. Yksin matkustaminen teki hyvää. Torkuin vaan ja katselin maisemia. Alkumatkasta junarata seuraili koko ajan Neckarin uomaa. Nyt ajattelin ottaa aika rauhallisesti tämän viikon. Pitäisi tehdä esitelmä Brechtin lyriikasta ja toinen Saksan muslimeista. Lisäksi majoituksen etsintä Kroatiasta jatkuu yhä. Mitäs sanotte tästä:

The apartments of family Bilic are placed in Bilice-Stubalj, near Sibenik. From a big terrace on the floor of the house there is a peaceful view on Prokljansko Lake and place. You can swim along the road (of light traffic) in front of the house or on beaches of concrete and rocks which can be reached in few minutes' walk. The owners will gladly offer dinner and fruit and vegetables from their garden or take them fishing on Vransko Lake (freshwater fish) or here - on Prokljansko Lake (sea fish).

suunnitelmia

Kotona käynti teki hyvää. Enkä parempaa vierailua voi kuvitellakaan. Iloisia uutisia ja ihania ihmisiä. Grillausta, saunomista ja krokettia. Vaaleanvihreitä koivuja ja valoisia öitä.

Paluu tänne sujui kuitenkin suht kivuttomasti. Tosin helle on päivisin vähän raskasta. Lämpimät (mutta pimeät) illat sen sijaan sopivat oikein hyvin.


Saksan puhuminen tuntuu vain viikon tauon jälkeen kovin vaikealta. Väärinymmärrykisäkin syntyy enkä jaksa niitä aina oikoa. Mutta eiköhän se taas tästä.

Suunnitelmissa on ehkä matkata viikonloppuna Heidelbergiin ja ehkä myös Kölniin. Kaikki on kuitenkin vielä omalta osaltani auki. Marianna ja Agata yöpyvät Mariannan kaverin luona ja Carina ja Bernadetta teltassa. Minä odotan, että Barbara päättäisi tulostaan, jotta voisin varata meille kahdelle hostellin. Lisäksi pitää vielä käydä rautatieasemalla kyselemässä junalipuista, koska niistä ei muuten saa mitään tolkkua. Ensi viikko on melkein kokonaan lomaa, joten olisi ihan mukava lähteä käymään jossain.

Heidelbergin lisäksi olen suunnitellut Kroatian matkaa vähän pidemmälle. Meille on nyt varattu yösija täältä kolmeksi ensimmäiseksi yöksi. Eilen illalla lähetin tiedustelun myös tänne, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut vastausta.

Enää vähän reilut kaksi viikkoa, niin Kimmo tulee tänne. Odotan kovasti, että pääsen esittelemään kaikkia paikkoja. Kaikki ihmiset Kimmo pääsee/joutuukin tapaamaan heti ensimmäisenä iltana, jolloin on italialaissaksalaisen Carlon synttärit. Juhlapaikkana toimii vanha ratikka, jonka Carlo on vuokrannut pariksi tunniksi.

viisuja ja vanhuksia

Eiliset viisuilut oli lopulta aika vaisut. Toiset suomalaiset oli Münchenissä (petturit!), mutta sain kuitenkin koottua ihan hyvän porukan. Maija ja Laura Latviasta, Agata Puolasta, Katka Slovakiasta, Barbara ja Karol Brasiliasta. Barbaralle selvisi vasta matkalla, että olemme menossa katsomaan televisiosta emmekä konserttia. Heh.

Menimme ajoissa Mojito Bariin, jossa viisuja piti näytettävän. Ovet telkkarilliseen tilaan aukenivat kuitenkin vasta 3 minuuttia yli yhdeksän, joten missasimme Lordin. Odotin screeniä, mutta sain kaukana katonrajassa olevan telkkarin. Kun väkeä tuli lisää, äänistä ei kuulunut mitään. Saksalaisia kisat eivät kiinnostaneet pätkääkään. Mutta hyvältä se touhu näytti ulkomaillakin. Ei tarvinnut hävetä. Ja Katka sanoi moneen kertaan, että Mikko Leppilampi oli komea. Puolivälissä iltaa Maija paljasti, että oli osallistunut pari vuotta sitten Latvian euroviisukarsintoihin ja sijoittunut kolmanneksi! Eli joukossa oli ainakin yksi innokas minun lisäkseni.

Kaikkinensa ilta oli kuitenkin oikein hyvä. Tosin kivanoloisessa karaokebaarissa palvelu oli niin tylyä, että päätimme brasilialaisten kanssa lähteä kotiin. (Jos joku valittaa suomalaisesta palvelukulttuurista, niin tervetuloa tänne katsomaan, miten ollaan oikeasti töykeitä!) Juttelin Fabion kanssa Brasilian politiikasta. Karol taas kertoi ihmettelevänsä jatkuvasti, miksi saksalaiset eivät ole ystävällisiä ja onnellisia. Asiat ovat täällä niin hyvin. Kaduilla ei tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi ja ryöstetyksi. Valtio pitää ainakin jotenkin huolen niistä, joilla ei ole työtä. Joka päivä ei tarvitse törmätä hurjaan köyhyyteen. Niinpä. Sen jälkeen hän kehui suomalaisia ihaniksi. Kuulemma meidän kanssa hän kokee samanlaista yhteyttä kuin latinojen. Hassua.

Tällä viikolla olen saanut lähes yli annostuksen natsiasioita. Valon juttua varten kävin kaksi kertaa natsiajasta kertovassa Doku-Zentrumissa (hihi). Perjantai ja lauantai kuluivat aihetta käsittelevässä seminaarissa. Tunnen viisastuneeni paljon ja ehkä ymmärrän, miksi niistä asioista pitää vieläkin jauhaa. Kuulemma vieläkin on ihmisiä, joiden suusta kuulee lauseita, kuten "ei se ollut niin huonoa aikaa" ja "olihan se kamalaa, mutta...". Opin, että kyse ei ilmeisesti ollut mistään massasuggestiosta tai saksalaisten tottelevaisesta kansanluonteesta, vaan suurin osa saksalaisista hyötyi natsien politiikasta. He saivat työtä, pääsivät lomailemaan, rikastuivat, kokivat yhteishenkeä. Mitä siitä, jos se tapahtui kierojen riistäjäjuutalaisten kustannuksella.

Espanjalainen Noemi kysyi perjantain istunnon lopuksi, että miten paljon uusnatseja Saksassa nykyään on. Luennoitsijat selittivät sitten, että on paikkoja, joihin ulkomaalaisten ei kannata mennä ja joissa jo pelkkä vieras aksentti voi olla vaaraksi ja niin edelleen. Lopulta Noemi kertoi syyn kysymykselleen: häneltä on ulkomaalaisen ulkonäkönsä perusteella evätty pääsy moniin diskoihin. Minä olin järkyttynyt. Elise kertoi, että Belgiassa moinen on ihan tavallista.

Toinen järkytyksen aihe oli Süddeutsche Zeitungin artikkeli, jonka mukaan Saksassa on ainakin 100 000 laitonta itäeurooppalaista työntekijää, jotka huolehtivat vanhuksista, kun hoitopaikkoja ei ole tarpeeksi. Ongelma on tiedossa, mutta valtio ei siihen puutu, koska se on halvin ratkaisu. Että näin.

"ich bin finnische journalistin, wir machen hier einen artikel..."

Huomasin, että mulla on vieläkin salmiakkia jäljellä. Pitää syödä ne pois, niin voin tuoda Suomesta lisää. Ollaan suunniteltu Mariannan ja Barbaran kanssa iltaa, jonne kaikki tois omista maistaan herkkuja. Luulen, että salmiakit jää mun syötäviksi. Se ei haittaa yhtään.

Olen parantunut, mutta vielä antibioottikuurilla. Kävin perjantaina lääkärissä. En tiedä tarkalleen, miten systeemi täällä toimii, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, niin voin valita, minkä tahansa lääkärin ja yksityinen sairaskassa maksaa kulut. Soitin siis läheiselle yksityislääkärille ja vastaanottoapulainen sanoi, että sinne sopii tulla. Olin paikalla yhdeksältä, minua ennen odotushuoneessa oli ehkä kuusi ihmistä. Lääkäri saapui paikalle puoli kymmeneltä. Oma vuoroni oli lopulta yhdeltätoista. Tutkimus kesti viisi minuuttia. Byrokraattiset selvittelyt sen jälkeen vielä melkein tunnin. Sairaskassasta sanottiin, että minua ei ole olemassa, vaikka minulla oli paperi, jossa luki, että he ovat vakuuttaneet minut. (Vakuuttaminen tapahtui lukukauden alussa näyttämällä EU:n sairasvakuutuskorttia.) Lopulta sain kuitenkin reseptin.

Ammatillinen itsetuntoni on kasvanut sitten edellisen päivityksen. Onnistuin löytämään omin avuin paikallisen valokuvaajan. Tosin en sitten valinnut häntä, vaan Eevan (suomalaisen valokuvaajan) ehdottoman. Mutta kuitenkin. Ja nyt olen tehnyt töitä paikallisen kuvaajan kanssa, soitellut toimittajana paikkoihin ja haastatellut ihmisiä saksaksi. Vitsit. Nyt pitäisi enää kirjoittaa hyvä juttu.

Eilen oli siitä harvinainen päivä, että nautin luennoista. Ensin siirtolaispolitiikka oli kiinnostavaa ja tavallisesti jäyhä luennoitsija vitsaili paljon. Sen jälkeen islam-kurssilla parikymppinen turkkilaistaustainen muslimimies kertoi suhteestaan Koraaniin ja uskontoonsa todella kauniisti ja kiinnostavasti. Lopuksi hän luki pätkän Koraania arabiaksi. Se oli kumman meditatiivista. Kuului sarjaan kokemuksia, joita ei Suomessa niin helposti kerry.

Tänään on ollut ensimmäinen kunnon sadepäivä. Välillä sataa ihan kaatamalla. Se tekee kyllä hyvää, kuukauden kuivuuden jälkeen.

tarinoita sängyn pohjalta

Neljän tunnin päästä olisi ollut lento Budapestiin. Eilen iski kuitenkin pahin flunssa varmaan vuosiin, joten nyyhkien päädyin toteamaan, että joudun hylkäämään Ainon ja Évin ja jäämään Nürnbergiin sängyn pohjalle. Kaikki ovat onneksi olleet supersympaattisia ja huolehtineet yli tarpeen. Äidin, Kimmon ja Ullan kanssa olen puhunut puhelimessa. Ulla neuvoi oikeat lääkkeet. Apteekin täti oli ystävällinen ja antoi kaupan päällisiksi nenäliinoja. Kaupassa saksalainen setä päästi mut jonossa edelleen. Tänään alakerran jenkki-Stephanie kävi kutsumassa syömään amerikkalaisia pannukakkuja (en tosin jaksanut mennä). Yläkerran belgiatar Elise lupasi lainata leffoja, jos tylsistyn. Marianna kirjoitti: "Es tut mir Leid! Mach aber keine Sorgen, weil du viel schöne Vappu in deinem Leben noch haben wirst!" (Eli älä murehdi, tulee vielä paljon kivoja vappuja.)

Puoli tuntia sitten aloin vielä Kimmon käskystä selvittää, voiko lennoista enää saada mitään hyvitystä. No, kävi ilmi, että ne voi vaihtaa. Ja hupsista vaan, varasinpa siinä puhelimessa sitten lennot Suomeen! 175 euroa pitää tosin maksaa lisää, mutta senhän saan jo melkein yhdestä Valon jutusta. (Jos ne vielä mut muistavat.) Lennähdän siis mummon 75-vuotissynttäreiksi kotiin. 16.-20.5. Sopivasti sattuu joku luentovapaakin tuolle viikolle. Hurraa!

Huomenna olen ollut kuukauden täällä. Siinä ei kyllä ole ehtinyt yhtään tottua mihinkään. Arkea ei ole oikein syntynyt, vaikka käyn luennoilla. Ihmiset on vielä kovin vieraita, vaikkakin kivoja. Luultavasti se menee niin, että kun tottuu, niin pitää lähteä takaisin. Mutta ei se mitään.

Radio Helsingiltä tulee taistolaislauluja. "Voi murhamiesten Saksa!" Taidankin mennä lukemaan artikkeleita siitä, miten perheissä suhtaudutaan vanhempien ja isovanhempien natsitekoihin. (Käytännössä tarinat muuttuu ja pehmenee sukupolvelta toiselle. Vaikka aikalaiset oliskin rehellisiä toimistaan, ei lapset ja lapsenlapset halua/pysty uskomaan sellaista omista rakkaistaan. Natsiaika tuomitaan kyllä rankasti, mutta vain yleisellä tasolla. Omien perheenjäsenten osallisuutta siihen ei kyetä näkemään.

Kun torstaina tasapainottelin yhdentoista Kolmatta valtakuntaa käsittelevän kirjan kanssa kirjastosta kopiokoneelle, niin mietin, että eiköhän menneisyyttä ole täällä tilitetty ja kaiveltu ihan riittävästi. Toisaalta, tänäänkin on kuulemma kaupungilla uusnatsien mielenosoitus. Sain vastamielenosoituksen flaijerin viikonloppuna. Että kai ne on edelleen ajankohtaisia asioita.)

wir sind erasmus

Voi että. Niin paljon kerrottavaa. Olen viikon aikana kokenut esim. Nürnbergin Volksfestin ja Prahan turistilaumat.

Edellinen oli pari viikkoa kestänyt "kansanjuhla". Tivoli, oluttelttoja ja biergarteneita, hattaraa, suklaakuorutettuja hedelmiä, makkaraa jne. Juhla-alue oli Hitlerin rakentaman Colosseumin vieressä. Oli todella absurdi olo, kun se rakennelma varjosti ihmisten ilonpitoa. Mutta tuntui, ettei kukaan muu edes huomannut sitä. Vuoristorata oli mahtava. Ainakin viisi silmukkaa. Jee. Paahdetut mantelit oli tosi hyviä.

Olutteltassa tarjoilija huusi meille, kun ei haluttu tilata litran olutkannuja. "Joko tilaatte jotain tai RAUS!" Mutta se olut oli ainoa vaihtoehto. Muita kokoja ei ollut. Ei hirveästi kyllä huvittanutkaan jäädä sinne telttaan. Torstai oli ladies' night, joten teltassa esiintyi luonnollisesti ällöjä miesstrippareita. Yksi oli pukeutunut vähän kuin Lordiksi. Niin kauan kuin oli pukeutunut. Huh. Valtava määrä humalaisia saksalaistyttöjä ja -naisia seisoi penkeillä ja oli aivan fiiliksissä. Se oli jotain se. Näiden miesten lisäksi teltassa esiintyi kaamea coverbändi. Laulajalla oli pitkä tukka ja flanellipaita.

(Laitan varmaan myöhemmin kuvia. Pitää vaan hakea ne yläkerran belgialaiselta Eliseltä.)

Tämä siis torstaina. Perjantaina kävin parilla luennolla Erlangenissa, ja niiden jälkeen nousin Mariannan kanssa Prahan junaan. Barbara, Laura ja italialaisirlantilainen Carlo olivat menneet jo aamusta. Juna kolisi kovasti ja kun huomautin siitä Mariannalle, niin hän nauroi, että Puolassa ne kyllä kolisee ihan samoin. Huomio: suomalaiset junat on hiljaisia.















Lauantaina Prahassa turistelimme. (Paitsi Laura ja Carlo, jotka olivat tulleet diskosta kuudelta aamulla). Emmekä olleet ainoita. Ensimmäisten tuntien aikana en usko nähneeni yhtään tsekkiläistä ihmistä, jos turistirihkaman myyjiä ei lasketa. Esimerkiksi Kaarlen sillan ylittäminen oli lähinnä ahdistavaa, kun ei siinä meinannut mahtua kulkemaan. Sen sijaan Kafka-museo oli hieno, eikä siellä jostain syystä ollut paljon ihmisiä. Sieltä sai ehkä aavistuksen siitä, minkälainen Praha on joskus ollut. Tunnelma oli aika synkeä, mutta kertomukset vaikkapa juutalaiskortteleista olivat jänniä. Kaupungilla museon tunnelma tuntui hyvin kaukaiselta. Vaikka kyllä välillä tuli mieleen, että se turistien paljous on aika kafkamainen painajainen. Lauantai-iltana koimme myös viisikerroksisen tsekkiläisen diskon. Ei ollut ehkä ihan mulle. Mutta ei myöskään niin paha kuin pelkäsin.

Laura ja Carlo olivat sunnuntainakin niin uupuneita, että ottivat jo yhdeltä junan Nürnbergiin. Mielessä käväisi, että olisi niitä diskoja ollut täälläkin. (Kävin yhdessä pari viikkoa sitten. Se oli karmeaa! Toivoin, että olisin ollut Onnelassa.) Me muut kävimme vielä juutalaisella hautausmaalla, joka oli kaunis, mutta jossa meinasin jäädä espanjalaisten ja italialaisten turistiryhmien jalkoihin. Espanjalainen synagoga oli myös aika vaikuttava. Kotimatkalla samaan junaan sattui tsekkiläinen Nürnbergin Erasmus-opiskelija, joka kyseli, että eikö Praha ollutkin kallis. Hänen kotinsa oli jossain kauempana. Me emme osanneet olla samaa mieltä, kun olimme syöneet hyvin alle neljällä eurolla.

(Prahasta laitoin jo kuvia.)

Maanantain Brecht-luennolla päiviteltiin Mariannan kanssa saksalaisia opiskelijoita. Tässä tiivistelmä huomioista:

1. Ne ei osaa olla hiljaa, kun luennoitsija puhuu.
2. Ne kysyy tyhmiä kysymyksiä ja jää jankkaamaan epäolennaisuuksista.
3. Ne pitää huonoja esitelmiä aiheista, jotka oon tienny ainaski lukio-ikäsestä, vaikken edes ole saksalainen. (Lainaus: "...ismen on monikko sanasta ismus, kuten vaikka symbolismus...")

Eilen tapasin turkulaisen Heidin, joka asuu mun alakerrassa. Oli ehkä luvattoman ihanaa puhua suomea, mutta ajattelin, että kun espanjalaisetkaan ei ota mitään paineita siitä, että ovat vaan keskenään ja puhuvat espanjaa, niin voin minäkin nauttia välillä äidinkielestä. Suomeksi sitä on kuitenkin kokonaisempi ihminen.

raportti

Nyt on päästy siihen vaiheeseen, että kirjoitettavaa on vaikka kuinka, mutta aikaa kirjoittamiselle ei enää löydykään. Nyt olen kyllä ollut tietokoneella jo ikuisuuden. Ainon kanssa suunniteltiin Budapestin / Berliinin / Prahan / ja lopulta taas Budapestin matkaa. Kimmon kanssa viikkoa Kroatiassa kesäkuussa. Amsterdamin reissu peruuntui, koska ei saatu yöpaikkaa.

Eilen matkasin siis Mariannan (Puola), Agatan (Puola), Barbaran (Brasilia) ja Lauran (Espanja) kanssa Weimariin. Juna lähti kuudelta aamulla, herätys oli puoli viisi. Matkalla oli ainakin kolme junanvaihtoa ja junat eivät olleet mukavimmasta päästä. Mutta ei pidä valittaa, kun matka maksoi 7 euroa edestakaisin. Perillä oltiin puoli kymmeneltä ja synttärisankari Marianna otti ohjat. Hän oli työskennellyt radiotoimittajana Weimarissa pari vuotta sitten ja oli matkanjohtajamme, eli Reiseführerin. Näimme talot, joissa Schiller ja Nietsche olivat kuolleet ja yliopiston, jossa Bauhaus-tyyli syntyi. Kävimme Goethen kotitalossa ja Bauhaus-museossa ja pidimme piknikin Goethen suunnittelemassa puistossa. Lopuksi Marianna tapasi saksalaisen toimittajakaverinsa ja me muut menimme syömään. Keskustelut ruuan lomassa käsittelivät muun muassa Brasilian ja koko latinalaisen Amerikan huumeongelmaa ja amerikkalaisten ylimielisyyttä. Yksi poika oli täällä saksan kurssilla selittänyt kauppisopiskelija Agatalle, mikä on luottokortti ja MBA-tutkinto. (Tiedetään, että amerikkalaisten tyhmyydelle on liian helppoa ja kulunutta nauraa, mutta hei. Yrittäisivät edes.)

Takaisin Nürnbergissä olimme yhdeltä yöllä. Uskomattoman väsyneinä tietenkin. Paluumatkalla oli myös kolme vaihtoa ja junat olivat vielä hitaampia kuin mennessä. Lisäksi viimeisessä junassa oli todella kylmä. Mutta kaikki olivat sitä mieltä, että reissu oli kärsimyksen arvoinen. (Alla herrat Goethe ja Schiller.)















Lauantainakin junailin. Nimittäin Ansbachiin moikkaamaan perheystävä Ullaa. Ja tietenkin Vilma-koiraa. Paikalla oli myös toinen saksansuomalainen Auli. Tätien kanssa oli oikein leppoisaa ja mukavaa. Kotimatkalla samaan junaan sattuivat täällä Max-Kadessa asuvat amerikkalaiset Stephanie ja toinen tyttö, jonka nimestä mulla ei ole varmuutta, koska hän on hirmu hiljainen. He olivat tulossa Rothenburgista, jossa olivat vierailleet mulle jo tutussa kidutusmuseossa. Stephanien kanssa oli hauska jutella. Hän on aidosti kiinnostunut asioista, toisin kuin edellämainittu poika ja pari muuta tyttöä.

Mitähän muuta olen ehtinyt? Ai niin. Perjantaina olin naapuriasuntolassa grillijuhlissa. Tosin grilli ei toiminut, joten makkarat ja pihvit paistuivat lopulta ihan vaan hellalla. Paikalla oli lähinnä latinoja (2 italialaista, 2 meksikolaista, 1 brasilialainen ja loputon määrä espanjalaisia). Välillä ajattelin, että opin pian espanjaakin. Mun kanssa pohjoista edusti yksi norjalainen tyttö. Italialaisen Giuseppen ja tämän Stinan kanssa keskustelimme onnellisuudesta. Lopputulos oli tietenkin, että Italiassa mikään ei toimi, mutta silti ihmiset ovat onnellisia. Pohjoismaissa päinvastoin. Niin ja että Italia on maailman paras paikka. Luonnollisesti.

Tänään alkoi Brecht-kurssi, jonne menin yhdessä Mariannan kanssa. Olimme ainoat erasmukset, vaikka kurssi oli kv-opiskelijoiden kurssiohjelmassa. Kirjallisuus ei ilmeisesti kiinnosta kaikkia näitä kauppatieteilijöitä. Sen sijaan paikallisia sitäkin enemmän. 40 odotetun osallistujan sijaan paikalla oli yli 100 ihmistä. Saimme onneksi jäädä. Luennoitsija vaikutti todella hyvältä ja oli lisäksi mukava, kun kävimme luennon jälkeen kertomassa, että olemme ulkkareita.

Niinjoo, kaikki varmaan jo tietää, että täällä on liki 30 astetta lämmintä jo ties kuinkamonetta päivää. Huomenna menen ostamaan kesävaatteita.

eksynyt erasmus

Mun pitäisi olla parhaillaan kuuntelemassa tärkeän yliopistoherran tervehdyspuhetta Erlangenissa, mutta enpäs olekaan. Lähdin kyllä reippaana tyttönä aamuyhdeksältä kotoa, jotta ehtisin ajoissa junaan. Mutta sitten jotain meni vinksinvonksin päässä ja eksyin, vaikka olen jo monesti käynyt rautatieasemalla. Lopulta löysin sinne kello 9.52. Juna, ja muut vaihtarit sen mukana, oli lähtenyt 9.50. Seuraavan lähtöön oli melkein tunti, joten totesin, että taidan mennä Erlangeniin myöhemmin.

Aseman kirjakaupasta ostin Die Zeitin, vaikka en ole saanut viime viikon Spiegeliäkään vielä läheskään luettua. Mutta Zeitin pääjuttu on perustulosta, ja mua kiinnostaa, mitä saksalaiset siitä ajattelee. Kerron ehkä sitten, kun olen lukenut jutun. Lisäksi lehdessä alkaa uusi juttusarja: "Ist im Norden alles besser? - Täystyöllisyys (?!) ja hyvät koululaiset. Tanska, Suomi ja Ruotsi ovat luvattuja maita. Vai ovatko?" Hyvä, jos saan siihenkin vastauksen. (Kummasti täällä tekee muuten mieli puhua Suomesta, vaikka Erkki Toivanen kuinka sanoisikin, ettei ketään kiinnosta Suomi. Oon jo hehkuttanut opintotuen lisäksi ainaskin kesäöitä ja jännittävän vaihtelevaa säätä. Heh.)

Asemalta otin myös ratikan kotikulmille - ei enää kävelyä! Lähikaupasta ostin pullon Apfelschorlea (omenamehua hiilihapoilla). Nyt aion ottaa pari tuntia rauhassa, suunnitella vähän lukujärjestystä, lukea lehtiä, kokkailla ja sitten lähteä takaisin juna-asemalle ostamaan Amsterdamin lippuja. Elättelen myös toiveita piknikistä vähän myöhemmin iltapäivällä. Sää on sellainen, että vaihdan jo auringosta kadun varjoisalle puolelle.

Joidenkin kotiyliopistot vaativat, että vaihdossa pitää opiskella 30 opintopistettä, mikä on aika paljon yhdessä lukukaudessa ja vieraalla kielellä. Onneksi Tampereella ei moisia vaatimuksia ole. Motivaatiota vähän vähentää se, että kursseja on kotona vaikea saada osaksi tutkintoa, Bolognan prosessista ja muusta yhdentymisestä huolimatta. Lisäksi kiinnostavia kursseja ei Nürnbergissä ole kovin paljon enkä jaksa kovin monta kertaa viikossa matkustaa Erlangeniin.

Näillä näkymin aion kuitenkin aloittaa ainakin seuraavat kurssit:

- Deutschland in den 60er Jahren (Saksa 1960-luvulla)
- Alltag im Nationalsozialismus (natsi-Saksan arki)
- Phonetik II (kielikurssi, en tiedä pääsenkö sille)
- Bertold Brecht (Pitäis ennen maanantaita ostaa Brechtin kootut, koska siitä on aikaa, kun olen viimeksi Brechtiä lukenut. Harmittaa myös, ettei mulla ole sitä Tuomiojan Wuolijoki-kirjaa mukana ja etten ehtinyt sitä vielä lukea.)
- Begegnung mit dem Islam (ööh, jotenkin että "kohtaaminen islamin kanssa".)
- ehkä myös Landeskunde Lateinamerikas (eli yleistietoa latinalaisesta Amerikasta), mutta en ole varma, onko se ihan mulle.

Näyttää ehkä paljolta, mutta suurin osa noista on "blockseminaareja", eli opetusta on vaan muutaman kerran. Pitäis ehkä etsiä vielä jotain oman alan juttuja.


Vielä lyhyesti viime päivien tapahtumia:
Opin, että tämän seudun (Franken) ihmiset ovat Saksan hämäläisiä. Varautuneita ja hitaita. Opin, että Belgiassa opiskelijat matkaavat joka viikonloppu vanhempien luokse, koska nämä maksavat opiskelun. Opin, että mp3-teknologia on keksitty täällä, samoin kuin klarinetti ja taskukello. Sain kuulla eräältä saksalaiselta, etten ole kuin muut suomalaiset, joita hän on tavannut. Se oli kai kohteliaisuus.

rauha on mennyttä

Orientaatiokurssi alkoi eilen ja samoin kiivas tutustuminen. Oikeat ihmiset tuntuvat kuitenkin löytyvän nopeasti ja aika kivuttomasti.

Myös suunnitelmia syntyy kiivaasti. Sunnuntaina matkaan kahden puolalaisen, yhden brasilialaisen ja yhden espanjalaisen tytön kanssa Weimariin katselemaan Goethen maisemia. Huomenna myös varataan puolalaisen toimittajaopiskelijan Mariannan ja brasilialaisen kauppislaisen Barbaran kanssa bussi- tai junaliput Amsterdamiin. Tarkoitus on mennä sinne 27.4.-2.5. Eli vapuksi ja Hollannin kuninkaan syntymäpäiväksi.

Kirjoitan myöhemmin lisää. Nyt pitää kohta taas talsia kaupunkiin. (Ei äiti, en mene yksin!)

Ostern

Eilen matkasin viiden amerikkalaisen ja kahden brasialialaisen kanssa paikallisjunalla Würzburgiin. Siellä tutustuimme Unescon maailmanperintökohteeseen, barokkilinna Residenziin (oik.) ja kiipesimme keskiaikaiseen Marienbergin linnoitukseen (vas.).

Linnoja enemmän nautin tämän reissun ensimmäisistä bratwrusteista. Niitä syödessämme kävimme todella oudon lounaskeskustelun lastenkasvatuksesta. Ilmeisesti kaikkia muita oli lyöty lapsina ainakin joskus ja se oli ihan normaalia. Brasiliassa lapsia lyötiin rantasandaaleilla ja Yhdysvalloissa vyöllä. Minä järkytin kaikkia kertomalla, että Suomessa lapsen lyöminen on laitonta.

Toinen keino järkyttää ihmisiä, on kertoa suomalaisesta opintotuesta ja ilmaisesta koulutusjärjestelmästä. (Myös Brasialiassa parhaat yliopistot ovat julkisia, eli ilmaisia. Sen sijaan julkiset koulut ovat todella huonoja.)


Amerikkalaiset olivat hurjia kävelemään. Lounastaukoa lukuunottamatta olimme koko päivän jaloillamme. Ei puhettakaan rauhallisesta kahvilassa tai puistossa istuskelusta. Kahvi otettiin mukaan ja kiertely jatkui. Tämän seurauksena kaikki väsyivät nopeasti, ja lähdimme takaisin Nürnbergiin jo viiden jälkeen. Illalla katselin Idols-Arin finaalisuorituksia YouTubesta.

Tänään olin puoleen päivään mennessä kuullut kirkonkellojen soivan ainakin viiteen kertaan. Kohta voisin lähteä viettämään pääsiäissunnuntaita puistoon kirjan kanssa.

Lisää Würzburgin kuvia löytyy täältä: http://picasaweb.google.com/sohvib

american dream

Haa, ette ikinä arvaa, mitä tein tänään. Pelasin jenkkifutista! Minä! Enhän pelaa edes normaalia futista. Olin kyllä aika hyvä. Parempi kuin jenkkitytöt. Ja se oli ihan hauskaa vähän aikaa. Kunnes hengästyin.

Meitä oli 4 amerikkalaistyttöä, 1 poika ja minä. Kieli oli pääasiassa englanti, koska tytöt eivät oikein osanneet saksaa. Oltiin läheisessä puistossa, joka oli oikein kiva. Ihmisiä oli liikkeellä tosi paljon, koska on pyhäpäivä. Voisin sunnuntaina mennä sinne lueskelemaan, jos on hyvä ilma.

Jenkit siis asuvat tässä samassa asuntolassa. He ovat olleet täällä kuukauden verran. Kaikki ovat kauppislaisia, mutta siihen on kai totuttava, koska Nürnbergissä ei juuri muita ole. (On mysteeri, miksi tiedotusopin vaihtopaikka on täällä.) Yksi tytöistä oli ihan oikea amerikkalainen cheerleader. Vitsit, sellaista en ollut ennen tavannutkaan.

Kohta menen samassa seurassa vielä syömään. Huomenna matkaamme päiväretkelle Würzburgiin, jossa menemme katsomaan jotain linnaa. (Olen lapsena saanut yliannostuksen keskieurooppalaisia linnoja, mutta ehkä olen päässyt jo yli siitä.)

Amerikkalainen kepeys teki ihan hyvää, koska aiemmin päivällä olin lukenut Der Spiegelistä muun muassa Saksan neljästä miljoonasta lukutaidottomasta aikuisesta ja puolesta miljoonasta työntekijästä, jotka eivät tule kokopäivätyöstä saamallaan palkalla toimeen. Hiphei!

Kun tulen syömästä, täytyy heti tarkistaa, kuka voitti Idolsin.

Einkaufen

Jalkoja särkee tuntikausien kaupungilla harhailusta, mutta en vielä ostanut uusia kenkiä. Pähkäilen lähinnä 60 euron Conversien ja kahdenkympin halpisversioiden välillä. Saatan kyllä valita ensimmäiset.

Kenkien sijaan löysin verhon ikkunaan, lakanat (vieläkin ostin liian pienen tyynyliinan, saksalaiset tyynyt ovat tuplasti suomalaisten kokoisia!) ja vessaharjan. Niin ja Spiegel-lehden siltä varalta, että seuraavat päivät kuluvat yhtä hyvässä seurassa kuin tämä. (Eli omassani.) Tyytyväisenä huomasin myös, että yksi kausi Frendejä maksaa vain parikymppiä. Sopranosit ei riitä loputtomiin. Enkä uskalla latailla laittomasti netistä mitään, kun Hausmeister pelotteli seurauksilla. (En kyllä ymmärtänyt, mitä ne ovat, mutta selvästikin jotain kamalaa.)

Kaupungilla oli aika hulinaa. Kuvittelisin, että se johtuu koittavasta pääsiäisestä ja koulujen lomasta. Tai sitten täällä on aina vilkasta. Turistejakin näkyi. Jäätelö maistui taas ja aurinko lämmitti.

Kohta pitää vielä lähteä ostamaan Aldista ruokaa pitkäperjantaiksi (Karfreitag). Sitä ennen vielä muutama kuva, olkaa hyvät. (Yritin tehdä albumeja Myphotoalbum.comiin, mutta se ei suostunut lataamaan mun kuvia. Hmph.)
















Huone. Huomaa verho. Ja kolmen euron "päiväpeitto", joka on fleece-huopa.















In der Stadt.

This is my head exploding

Sanoivat, että ensimmäinen viikko on kamala. Saattoivat olla oikeassa.

Etelä-Saksassa kevät kukkii ja minä en. Kolmas päivä täällä, ja odottaminen käy jo välillä vaikeaksi. Huomaan, että oon tottunut kovin sosiaaliseen elämään. Täytyy opetella yksinoloa.

En tänään ollut kuitenkaan ihan yksin, vaan kävin tuutor-Julian ja hänen kaverinsa Sabrinan kanssa syömässä päivällä. (Ravintolan hälinässä kuulin/ymmärsin ehkä kolmasosan heidän keskusteluistaan, mutta pitsa oli hyvää ja kuulemani ihan kiinnostavaa.) Oon myös käynyt koputtelemassa eilen tapaamani amerikkalaistytön ovelle tässä samassa kerroksessa, mutta hän ei ole ollut kotona. Taidan siis viettää illan internetin, kirjan ja Sopranos-dvd:n kanssa.

Eilisessä leffaillassa selvisi, että asuntolassa ei vielä ilmeisesti ole muita vaihtareita kuin minä ja neljä amerikkalaistyttöä. Varsinainen ohjelma alkaa vasta pääsiäisen jälkeen, joten monet tulee varmaan vasta viikonloppuna tai alkuviikosta. Vaikka nyt on vähän tylsää, niin oon silti tyytyväinen, että tulin hyvissä ajoin ja ehdin vähän totuttautua siihen, että olen täällä.

Suurin osa byrokratiasta on tullut jo hoidettua ja vielä aivan kivuttomasti. Ainoastaan maistraatissa piti odottaa puolisen tuntia. Pankkitilin avaaminen ja vuokrasopimuksen saaminen sujuivat tosi helposti. Ehkä se paha saksalainen byrokratia vielä jostain ilmestyy. Tai sitten olen onnekas. Tai kaikki muut valehtelijoita.

Keskustaan, eli vanhaan kaupunkiin, on tästä kämpiltä matkaa vartti ja yliopistolle vähän vähemmän. Eilen kävelin kaupungilla aika kauan. Ensin Julian kanssa ja sitten yksin. Söin kaksi palloa ihanaa italialaisjäätelöä, ja niiden antamilla voimilla kiipesin ylös Kaiserburgin linnaa katsomaan. Sisälle asti en mennyt, ainakaan vielä. Suurimmat nähtävyydet täällä on natsipaikat ja ilmeisesti lelumuseo. Edellisiin olis nyt hyvää aikaa tutustua, mutta niihin mennään kuitenkin myös myöhemmin yhdessä, joten taidan odottaa siihen.

Nyt menen tekemään iltapalaksi salaattia. Ihanaa, kun vihannekset on jo nyt halpoja.

Tässä keittiö: