lomaa erasmuksesta, kiitos!

Vajaat kolme päivää reissussa tuntuvat viikolta. Ainakin väsymyksen määrässä. Ja hauskuuden.
Lauantaina minä ja Agata junailtiin fiinisti IC-junalla Nürnbergistä Heidelbergiin. Agatalla on alennuskortti, jonka mukana tuli vielä tarjous, että hän sai ottaa yhden ihmisen ilmaiseksi mukaan yhdelle meno-paluu -matkalle. (Saksalaisten junamatkojen hinnoittelu on niin monimutkaista, että voisin kirjoittaa siitä vaikka kuinka paljon, mutta ketään ei ehkä niin paljon kiinnosta.) Niinpä pääsin ensimmäistä kertaa täällä muun kuin paikallisjunan tai kolisevan tsekkiläisen junan kyytiin. Kyllä kelpasi.

Heidelbergissä kohtasimme Mariannan (Puola), Carinan (Suomi), Bernadettan (Puola) ja Gonzalon (Uruguay), jotka olivat liftanneet perjantaina Würzburgiin Afrikka-festareille ja sieltä lauantaina Heidelbergiin. Asemalta suuntasimme suoraan puolalaisen Eramus-opiskelijan Kasian (Mariannan kaveri) luo. Upouusi opiskelija-asuntola sijaitsi ihan Neckar-joen rannalla. Siellä pitikin hengailla jonkun aikaa, kun kaikki seikkailijamatkailijat siisiytyivät.

Samantyylinen odottelu jatkui vähän väliä melkein koko matkan. Isolla porukalla on hankala matkustaa. Kulttuuri- tai oikeastaan elintasoerot tekevät sen vielä vaikeammaksi. Puolalaiset eivät syö (tai juo) ravintoloissa eivätkä maksa köysiradasta (vaan kävelevät). Supermarketissa meni siis lauantaina myös aika kauan, koska piti ostaa ruokaa kolmelle päivälle. (Helluntain jälkeinen maanantai on täällä pyhäpäivä.) Se oli tosin onni, koska siellä tapasimme vielä Kasian puolalaisen (!) kaverin Maciekin ja kävi ilmi, että hänellä on viiden huoneen asunto vain itselleen, kun italialaiset kämppikset olivat lähteneet jo Italiaan. Niinpä Kasian lattia (minun osaltani) ja teltta (Carinan, Bernadettan ja Gonzalosin osalta) vaihtuivat sänkyihin Maciekin luona. Vieraanvaraisuuden puutteesta puolalaisia ei todellakaan voi syyttää. Sitä supermarket-ostoksista valmistettua pastaakin lapettiin lautaselle vielä kieltojen jälkeenkin. Ihan kuin mummon luona!
























Sunnuntaina yritimme olla edes vähän turisteja ja kiipesimme ja ajoimme ylös Königstuhl-kukkulalle (550 metriä merenpinnasta). Alkuviikon helle oli muisto vain, hellemekko valitettavasti ei. Ylhäällä tuli vähän kylmä. Seurassa oli myös aiemmin mainitun Ansbachin Ullan tyttö Anneli, jota en ollut nähnyt vuosiin. Annelin ja poikaystävänsä Arthurin (eli Artturin) kanssa kävin myös puolalaisilta salaa ravintolassa syömässä. Heh. (Olimme aikaisemmin päivällä käyneet pitkän keskustelun rahankäytöstä ja elintasoeroista ja päätyneet siihen, että ei ole kenenkään vika, että minulla on varaa ostaa 10 euron farkut, kun muuten jäätyisin, ja heillä ei. Se vain on niin. En kuitenkaan halunnut käydä tätä paikoin kiivasta keskustelua uudestaan.) Anneli ja Artturi asuvat vanhassakaupungissa ihanassa valoisassa 1700-luvun kaksiossa. Se oli aikalailla Maciekin lähiöasunnon vastakohta, mutta molemmissa sain nauttia vieraanvaraisuudesta.

Tänään junailin yksin kotiin lähijunilla. Yksin matkustaminen teki hyvää. Torkuin vaan ja katselin maisemia. Alkumatkasta junarata seuraili koko ajan Neckarin uomaa. Nyt ajattelin ottaa aika rauhallisesti tämän viikon. Pitäisi tehdä esitelmä Brechtin lyriikasta ja toinen Saksan muslimeista. Lisäksi majoituksen etsintä Kroatiasta jatkuu yhä. Mitäs sanotte tästä:

The apartments of family Bilic are placed in Bilice-Stubalj, near Sibenik. From a big terrace on the floor of the house there is a peaceful view on Prokljansko Lake and place. You can swim along the road (of light traffic) in front of the house or on beaches of concrete and rocks which can be reached in few minutes' walk. The owners will gladly offer dinner and fruit and vegetables from their garden or take them fishing on Vransko Lake (freshwater fish) or here - on Prokljansko Lake (sea fish).